Kävelen kotimme lähistöllä poikani kanssa. Ihmettelemme juuri kuorma-autoa, joka ajaa hitaasti ohitsemme, kun melun takaa kuuluu huutoa. Tien toisella puolella on viisi poikaa, joilla on selvästi jokin kiista meneillään. Pojat ovat arviolta ala-aste ikäisiä, mistä noista nykyään tietää kun aikuistuvat niin nopeaa. Liian nopeaa. Kiinnitän kuitenkin huomion poikien sanavalintoihin. Poimin melun seasta sanat "Vitun homo" ja "Haista paska". En voi olla puuttumatta kinasteluun, koska se alkaa saamaan fyysisiä piirteitä, joten menen keskeyttämään tilanteen. Onneksi tällä kertaa auktoriteettini toimii, kenties siitä syystä, että pojat olivat niin nuoria.


Olen oman lapseni kautta alkanut muistelemaan omaa lapsuuttani ja nykymaailman menoa. Jälleen kerrran en voi olla vertaamatta nykyaikaa entiseen eli omaan lapsuuteeni, jota elin 90- luvulla. Niin paljon on muuttunut. Enää lapsia ei huudeta ikkunan kautta syömään, vaan heille laitetaan tekstiviesti. Nuoret kulkevat jalat laahustaen kaduilla musiikin pauhaessa farkkujen taskussa kännykästä. Yhtenä päivänä olin jäädä polkupyörää ajavan teinipojan alle, koska hän kirjotti samalla tekstaria. Älypuhelinten avulla nuorilla on käytännössä koko maailman tieto taskussa. Youtuben ja Googlen kautta he saavat tietoa sodista, aikuisviihteestä, väkivallasta, siinä samassa kun apua kotiläksyihinsä. Ja kuka auttaa suodattamaan oikean tiedon väärästä? Ovatko puhelimet, internetti ja muu tekniikka tehneet nykyajan nuorista armottomampia kuin ennen? Käyvätkö nykyajan nuoret enää kirjastosta etsimässä tietoa? Onko internet ja aikuisviihde luonut nuorille ulkonäköpaineita, jonka takia heillä on kiire aikuistua nopeammin?


Älypuhelinten myötä nuorilla on kokoajan netti käytössä. Kokoajan ollaan connected eli niinku yhteydessä. Kiusaaminen on saanut uusia piirteitä. Kiusatataan facessa. Kommentoidaan nimettöminä blogeja ja muita juttuja netissä. Haukutaan Kaj Kunnas alimpaan helvettiin kun sen kerta voi tehdä nimettömänä. Kynnys raa'an palautteen antamiseen on alentunut, koska kaiken voi tehdä nimettömänä tai nimimerkin takaa. Nuoret kuvaavat salaa toisiaan ja jakavat kuvat ja videot somessa. Itsestä kerrotaan ja jaetaan liikaa tietoa, ja sitä ei saa netistä pois koskaan. Netistä haetaan myös entistä enemmän hyväksyntää. Kenen kuvalla tai tilapäivityksellä on eniten tykkäyksiä. Eivätkö nykynuoret saa tarpeeksi hyväksyntää ja kehuja kotona tai kavereiltaan?


images-normal.jpg


Olen miettinyt, miten lapset viihtyivät ennen autossa. Siis ihan pienet lapset. Nykyään on kaiken maailman kännykkä sovelluksia jo ihan pienille vauvoille. Ja niitä meidänkin taapero hakkaa jopa ihan pienen automatkan aikana. Tai tulee huuto. Ja sitähän me vanhemmat emme kestäisi. Siis että lapsella on tylsää, ei sitä huutoa... ;)  Addiktoimmeko pienen lapsemme jo tässä vaiheessa kännykkään? Terveyskeskuksen odotustiloissa lapset eivät enää leiki sinne laitetuilla leluilla, vaan katsovat tabletista piirrettyjä. Muistan isäni sanoneen minulle pienenä, että jos on tylsää, pitää itse keksiä tekemistä. Ja minähän keksin! Aina oli jotku leikit meneillään sisällä tai ulkona ja useimmiten itku tuli siitä kun piti lopettaa. Kaikki naapuruston kakarat oli puistossa leikkimässä rosvoa ja poliisia. Telkkarista taisin seurata korkeintaan pikku kakkosta. Ja tämä johti myös siihen, että meillä ei ollut sitä ongelmaa ettei lapsi olisi saanut tarpeeksi liikuntaa, sillä siihen passivoituminen koneen tai telkkarin ääreen voi johtaa.

bbb-normal.jpg



Uskon, että suuri vastuu on meillä aikuisilla. Siis ei vain vanhemmilla vaan kaikilla aikuisilla. Pitää uskaltaa puuttua tilanteisiin. Ja muistaa, että esimerkillä lapsi oppii. Jos itse pyöräilee/ajaa autoa kännykkä kädessä, siihen se lapsikin oppii. Jos lapsella on tylsää eikä kannusta lasta keksimään itse mitään leikkejä vaan antaa hänen katsoa telkkaria tai pelata, niin ei lapsi varmaan opikkaan keksimään itse mitään vaan passivoituu telkkarin/pelikoneen ääreen useamminkin.

Luulen kuitenkin, että nykynuorista ovat pauhanneet jo isovanhempamme aikoinaan kun omat vanhempamme ovat laittaneet rokin soimaan huoneessaan ja housun puntit ovat levinneet. Ehkä isoin ongelma on tässä minä itse, joka ei pysy kehittyvän maailman matkassa. Pointtina tässä pohdiskelussa on kuitenkin se, että uskon ja toivon, että hyvät käytöstavat ja kaverin auttaminen pysyvät kaikkien nuorten perusperiaatteena kaikkina aikakausina.


hippi-normal.jpg