Ajattelin aloittaa oman blogin pitämisen.

Miksikö?

No tietenkin siksi, että se on muodikasta.

Millaista blogia sitten pitäisin? 

En tiedä sisustamisesta tai muodista. En juurikaan treenamisesta, vaikka hieman urheilenkin. Ruokanikin on tuiki tavallista kotiruokaa. Ehkä tiedän kaikesta vähän, joten kirjoittelen asioita sieltä ja täältä. Usein vielä varsinaisen aiheen vierestä. 

En ole hyvä kirjoittamaan, äidinkieleni oli lukiossa tyydyttävä. Monesti kirjoittaessa tuntuu että hyviä ajatuksia mielipiteitä kyllä löytyisi, harmi vain että toteutus on kehno. Pienenä minuusta piti tulla kirjailija ja kirjoitin äitin tietokoneella lastenkirjaa. Mutta sekin jäi sitten kesken, koska huomasin etten osaa kirjoittaa..

Jokuaika sitten kun blogit alkoivat yleistymään, nauroin, että mikä tuon blogin pitämisenkin idea oikein on. Sama juttu on käy minulla monesti kaikkeen uuteen ja muodikkaaseen liittyen. 

Kun olin yläasteella, muodissa oli trumpettimalliset farkut. Vannoimme parhaan kaverini kannssa, että trumpettifarkkujen käyttöä emme lopettaisi ikinä. Ne menivät niin nätisti skeittikenkien päälle. Kun ekat pillifarkut alkoivat tehdä näkyvyyttä nauroimme räkäisesti. Ei mennyt kuitenkaan kauaa kun itse käytimme pillifarkkuja ja nykyään en mitään muuta käytäkkään. Samantyyppisiä esimerkkejä muodinsaralta kohdallani löytyy useita. En siis ole mikään muodin edelläkävijä.

Sama kävi facebookin kanssa. Mikä hiton idea on jakaa oman naamansa kuvia nettiin? Ja nyt niitä on kymmeniä itse otettuja "selfietä", ja tietenki kaikki tekemiset aamukahvista iltapalaan jaetaan kaikkien 300 kaverin kanssa. (Joista todellisuudessa livenä näkiessä ei muisteta tai moikata puoliakaan.) Instgramiin ja twitteriin en ole kuitenkaan vielä lähtenyt.

Tapanani on usein arvostella kaikkea valtavirran tekemistä, kuten juuri somettamista, mutta kuitenkin itse teen juuri valtavirran mukana kaikkia niitä samoja asioita. Älypuhelinta ei pitänyt missään nimessä hankkia, koska se addiktoi. Ja niinhän siinä kävi, että viimeisten joukossa sellainenkin piti hankkia ja nyt kävelen puhelin kädessä vessaankin. Samoin kävi nyt myös tämän blogin kanssa. Jännä nähdä tuleeko kukaan ikinä lukemaan ajatuksiani, mutta itse otan tämän ehkä hieman terapisena kirjoittamisena itseä mietityttävistä asioista.